<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

6-vuotias kissani Tiuku oli käyttänyt kaikki 9 elämäänsä ja kuoli eilen yllättäen, jäätyään auton alle vanhempieni kotitalon läheisyydessä. Tiuku kohtasi kuoleman täysin vatsoin, oli juuri ollut myyriä pyytämässä ja aamulla vielä oli syönyt ison klöntin hirven jauhelihaa, joka oli Tiukun lempiruokaa.

 

Tiuku haudattiin heti hiljaisuudessa, vanhan koiramme Vikken haudan läheisyyteen. Kaipaamaan jäivät emäntien, isäntien ja kaikkien komeaa kissaa ihastelevien lisäksi 8-vuotias Konsta-kissa, joka oli Tiukun adoptoinut emokissan hylättyä sen pienenä pentuna.

 

Itse sain tiedon yllättävästä kuolemasta iltapäivällä, ollessani kirjastossa surffailemassa netissä. Koko päivä meni surressa, sillä olihan Tiuku erittäin lempeällä luonteella varustettu kolli, ja mukavia muistoja on koko ajan tulvinut mieleen.

 

Konsta ja Tiuku ovat olleet pitkäikäisimmät kissat, mitä minulla on koskaan ollut. Tosin kissat ovat viime vuosina asuneet vanhempieni luona, kun minä en kaupunkiin ole kissoja voinut ottaa. Teininä, kun olin taas yhden kissan (niistä monista) hautaan laskenut, olin sitä mieltä, että meille ei kissaa enää oteta, kun en jaksa aina luopua niistä. Maantie oli lähellä kotia, ja muutenkin leikkaamattomat kissat tuntuivat karkaavan kotipihasta kauemmaksi.

 

Muutamaan vuoteen kissaa ei meillä ollutkaan. Ennen yo-kirjoituksia halusin kuitenkin ottaa kissan (tiesin, että kissan silittäminen tai vastavuoroisesti sen kehräys auttaa hyvin stressinpoistossa), ja niitä otettiinkin meille kaksi: Konsta ja Elli, joista jälkimmäinen "kuolemanvaraksi". Jos toinen sattuisi kuolemaan, niin toinen jäisi ainakin jäljelle. Kävikin niin, että kuolemanvara Elli jäi vuoden päästä auton alle, ja Konsta karkasi kastroinnista huolimatta kesäksi pois kotoa. Sillä aikaa meille muutti naapurista tyttökissa Molli, ja Konsta palasi syksyllä kotiin ("kyllä routa porsaan kotiin ajaa", meillä sanottiin ja siitä Konsta saikin sukunimen Routa-Porsas).

 

Mollin e-pillerit pettivät seuraavana keväänä, minkä seurauksena syntyi pieniä karvaisia pentuja, joista meille jäi Tiuku, sekarotuinen, hiukan norjalaista metsäkissaa muistuttava kolli. Emokissa hylkäsi kuitenkin pian pentunsa, ja Konsta otti Tiukun huomaansa. Tässä vaiheessa muutin pois kotoa, ja jatkoin kissojen etäemäntänä, käyden välillä aina nukkumassa kotopuolessa kissojen kanssa, ja väliaikoina juttelin Konstan kanssa puhelimessa.

 

Parin vuoden päästä Tiukun syntymästä Molli sairastui ja kuoli, olin silloin Espanjassa vaihdossa. Konsta ja Tiuku jatkoivat rauhallista yhteiseloaan, mikäs kotona ollessa kun Latzia ja jauhelihaa riittää.

 

Nyt Konsta viettää eläkepäiviään yksin, ja tuskin uusia kissoja sille kaveriksi enää otetaan. Itselleni Mollin ja Tiukun poismenot ovat olleet vaikeita, koska itse olen ollut kaukana "kotoa", ja vielä kun nämä viimeaikaiset kissat ovat olleet meillä harvinaisen pitkäikäisiä, niin sitä vaikeampi niistä on luopua. Koska näyttää siltä, että tulen asumaan kaupungissa vielä jonkin aikaa, niin uskon että en itselleni kissaa ota, olenhan paljon poissa kotoa. Konstan on parempi olla maalla, vaellella ojanpientareilla ja pyöriä ruohikossa. En minäkään mielelläni kaupungissa asuisi…

 

Parhaat kaverukset - Tiuku ja Konsta

"Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,
käärme saisi mielellään siivet,
koira on pelkkä vikaan mennyt leijona,
insinööri soisi olevansa runoilija,
kärpänen kokee lentää kuin pääskynen,
runoilija yrittää matkia kärpästä,
mutta kissa
haluaa olla vain kissa
ja yhtä kissaa se on
hännästä viiksiin,
harmaasta aavistuksesta elävään hiireen,
yön pimeydestä kultaisiin silmiin."

(Pablo Neruda, ote runosta "Oodi kissalle")