Mihin mun blogikirjoitteluinnostus on hävinnyt? Aluksi olin ihan innoissani tästä hommasta, että on sitten kiva kirjoitella juttuja itseni ja muiden iloksi, esitellä vaikkapa aikaansaannoksiaan tai muuten vaan aikansa kuluksi työstää ajatuksia paperille, tai siis ruudulle. Mutta jonnekin se into katosi. Ehkäpä on niin, että kun joutuu työssään niin paljon miettimään kuinka sanansa muotoilee ja asiansa esittää, niin vapaa-ajalla ei enää jaksaisi.
 
Aina olen rakastanut kirjoja, sanoja, verbaliikkaa, ja pitänyt juuri sanoilla leikittelevästä huumorista. Osasin lukea jo hiukan ennen kuin täytin 4 vuotta, ja kirjastossa lainasin kirjoja isot pinot jo ennen kouluikää. Enkä vain lainannut niitä lainaamisen ilosta, vaan myös luin ne kaikki kannesta kanteen. Iltasatuja minulle ei voitu lukea, koska lukijat hyppäsivät kuitenkin joitain ei-niin-tärkeitä kohtia yli, ja huomasin sen heti. Yöpöydällä on ollut monenlaisia kirjoja iltalukemisena, ja lukioaikana kirjoitin pöytälaatikkoon monenlaisia kirjoitelmia, sen lisäksi että päiväkirjaa ei voinut jättää yhtenäkään iltana kirjoittamatta.
 
Mutta sitten ammattia opiskellessa kirjoittamisesta tuli pakkopullaa. Kymmeniä ja satoja kirjallisia tehtäviä (puhumattakaan päättötyöstä) piti tehdä, muu kirjoittaminen jäi niiden jalkoihin. Ei enää huvittanut asetella sanoja toinen toisensa perään, kun oli monta tuntia istunut miettien jotain tehtävänantoa. Myös lukeminen vaihtui ammattikirjallisuuteen, halusin ahmia niistä kaiken tiedon, jotta voisin olla ammatissani parempi. Muu lukeminen jäi opiskeluajaksi.
 
Valmistuttuani kesti pitkän aikaa, ennenkuin edes tajusin, että kuinka monta vuotta olen elänyt kirjoittamatta ja lukematta minulle tärkeitä tekstejä. Vaikka työssäni kommunikoin suullisesti, on minulle luontaisinta ilmaista itseäni kirjallisesti, ellei musiikkia oteta huomioon, ja se on taas juttu sinänsä. Lopettaessani aktiivisen lukemisen ja itseni ilmaisemisen kirjallisesti, patosin itseeni tietyllä tavalla ajatuksia ja tunteita, joita olin kirjoittaessa pystynyt aiemmin ilmaisemaan.
 
Muutama viikko sitten keskustelimme kaveriporukassa kirjallisuudesta ja mielenkiintoisista lukuelämyksistä. Se aiheutti minussa ahaa-elämyksen, tajusin eläneeni kaukana minulle tutusta maailmasta monta vuotta. Minulla ei ollut keskusteluun mitään annettavaa, ja tavallaan häpesin sitä, kun en ollut lukenut mitään pitkään aikaan. Kirjoittanutkin olen vain sähköpostia, mikä on ainakin kaveriporukan sähköpostilistalla minulla varsin muotoilematontaa, ajatuksenvirtaa (kiitos kärsivällisyydestä heille). Kirjeetkin ovat jääneet kirjoittamatta, vaikka ennen tuli niitäkin kirjoiteltua, tuli mietittyä tarkemmin mitä kirjoittaa. Ehkä nykyisellä hektisellä elämäntyylillä on näihinkin asioihin vaikutusta.
 
Pahoittelen täten tekstiä, joka näyttää raakileelta. Pitkä aika on siitä, kun on viimeksi jotain saanut kirjallisesti aikaan. Mutta tästä kai se kirjoittaminen taas lähtee. Omaksi tai teidänkin iloksi. Täytyisi silti taas opetella muotoilemaan. Mutta se ei ole tämän blogin tarkoitus, että teksti olisi steriiliä. Vaan ihan mun näköistä. Murretta ja kirjakieltä sekaisin. Se on tyylikeino ja -laji sinänsä. Asiatyyliselle tekstille on jotkut muut foorumit.